Hellitä vähän

Selaa aihetta:

unelmat

    Luonnon kaipuu

    luonnon kaipuu

    Rakastan Helsinkiä. Ollaan asuttu nyt neljä vuotta Punavuoressa ja viihdytty erinomaisesti. Kaupunginosa täynnä elämää, trendikkäitä kahviloita, pieniä putiikkeja sekä toinen toistaan kauniimpia rakennuksia. 10 minuutin kävelymatka töihin ja Helsingin keskustaan, eli käytännössä kaikki palvelut ja liikenneyhteydet käden ulottuvilla. Keskeisestä sijainnista huolimatta hiljainen kotikatu, lyhyt matka merenrantaan ja vähintään neljä koirapuistoa kilometrin säteellä. Voiko parempaa toivoa?

    luonnon kaipuu

    luonnon kaipuu

    Itse asiassa voi. Olen viimeisen vuoden aikana ruvennut kaipaamaan luontoa. Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut, että sanoisin nyt näin. Silloin olin täysin varma, että tulen asumaan keskustassa niin kauan kuin vain mahdollista. Unelmoin iäkkäistä kivitaloista, lähileipomosta ja hektisestä kaupunkielämästä. Jopa Helsinkiä isommista suurkaupungeista.

    Jotain on muuttunut viime vuosien aikana ja olen löytänyt luonnosta keinon rauhoittaa vilkasta ajatuksenjuoksuani. Stressin iskiessä mikään ei saa sykettäni laskemaan yhtä tehokkaasta kuin raikas ulkoilma ja kauniit maisemat. Koiranomistajana ulkona tulee automaattisesti liikuttua paljon ja keskustan lenkkipolut on koluttu puhki aikoja sitten. Eiranrannan kallioista on tullut mun happy place, minne menen rauhoittumaan, jos jokin painaa mieltä. Näin kesäaikaan siellä vaan on muutama muukin.

    luonnon kaipuu

    luonnon kaipuu

    Leikin välillä ajatuksella, että asuisin jossain täysin korvessa, luonnon ympäröimänä. Esimerkiksi Tiiun asunto esimerkki tällaisesta unelmatalosta: moderni, mutta yhtä luonnon kanssa. Tiedän kuitenkin olevani siihen ihan liian mukavuudenhaluinen, ainakin tässä elämäntilanteessa. Pitkä työmatka, auto (ja sen kustannukset) tai omakotitalon ylläpito eivät houkuttele.

    Jokin kompromissi pitäisi siis löytää. Palanen luontoa, sopivasti elämää ja sujuva arki. En myöskään osaa päättää onko mulle tärkeämpää ranta vai metsä. Rannasta on tullut Punavuori-vuosien pakopaikka, enkä tiedä osaisinko enää olla ilman, vaikka ympärillä olisi metsää silmänkantamattomiin. Metsässä taas houkuttelevat vaihtelevat lenkkipolut. Olisiko teillä kokemuksia tai vinkkejä paikoista, joissa yhdistyy nämä kaikki? Ja mielellään lyhyt matka keskustaan, eli todennäköisesti joko ei olemassa tai ei meidän budjetissa 😀

    luonnon kaipuu

    luonnon kaipuu

    Tykästyin kovasti näihin kuviin, sillä nämä kuvastavat hyvin molempia puoliani – rakastan luontoa ja rauhaa, mutta myös pukeutumista ja laittautumista, kahviloissa istumista sekä elämää ympärilläni. Tasapainoa, kuten kaikessa 🙂 Ja onneksi tällaisia keitaita löytyy 10 minuutin junamatkan päästä keskustasta, pitäisi vaan useammin poistua niiltä tutuilta lenkkipoluilta!

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Yhdeksässä vuodessa opittua (#olisinpatiennyt)

    #olisinpatiennyt

    Somessa on kiertänyt viime päivinä #olisinpatiennyt-haaste, minkä ajoitus oli sopivasti valmistujaisviikonloppu. En voinut vastustaa kiusausta palata omaan ylioppilasjuhlapäivääni, josta on jo yhdeksän vuotta. Ihan järjettömän pitkä aika, ja samalla kuin hetki sitten. Muistan todella hyvin, millainen ihminen olin tuolloin ja millaisia fiiliksiä kävin läpi mielessäni. Olin hyvin onnellinen, itsenäinen ja luottavainen, mutta pinnan alla silti epävarma ja herkkä nuori nainen.

    Haastetta seuratessa löysin monia tuttuja teemoja, joihin voin helposti samaistua. Monen muun tavoin toivoisin 19-vuotiaalle itselleni enemmän armollisuutta, itsensä hyväksymistä, hetkessä elämistä ja prioriteettien kyseenalaistamista. Tässä tulevat omat terveiseni 19-vuotiaalle Emmille.

    #olisinpatiennyt

    Että enemmän ei ole aina parempi ja että meillä jokaisella on rajamme, jotka tulemme ennemmin tai myöhemmin löytämään.

    Että menestyksen tai hyvän elämän määritelmä ei tule ulkopuolelta, vaan se pitää itse löytää.

    Että täydellisyyden tavoittelu on suojakilpi omalle haavoittuvaisuudelle ja herkkyydelle. Ja että kilven alta voi löytyä jotain paljon merkityksellisempää.

    Että ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin on, jotta saisi hyväksyntää ympäriltään. Että tulet kyllä löytämään ympärillesi ihmisiä, jotka arvostavat sua sellaisena kuin olet.

    Että kenenkään ei kuulu eikä tarvitse pärjätä yksin.

    Että vielä yhdeksänkin vuoden päästä olet hyvin keskeneräinen ihminen, etkä tiedä mitä teet isona. Ja hyvä niin, sillä uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen ovat juuri sitä, mistä nautit niin paljon.

    Että hyvien yöunien jälkeen maailma näyttää usein huomattavasti valoisammalta paikalta.

    #olisinpatiennyt

    Jotain haluaisin kuitenkin tuoda 19-vuotiaalta itseltäni lisää tähän päivään ja se on vilpitön usko tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki on mahdollista. Vaikka unelmat ovat muuttuneet matkan varrella, sama terve itseluottamus on pysynyt läpi vuosien. Välillä se meinaa hukkua arjen haasteiden alle, mutta tarvittaessa voin aina palata kiittämään 19-vuotiasta itseäni siitä, etten ole koskaan menettänyt uskoa itseeni tai unelmiini 🙂

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Teema
    Mieli
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    You can do anything but not everything – voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea. Toimii ehkä englanniksi vähän paremmin kuin suomeksi, mutta ymmärrätte pointin. Haluan siis tänään kirjoittaa priorisoinnista ja siitä miksi on tärkeää tunnistaa, mikä on oikeasti merkityksellistä.

    Otan esimerkin omasta elämästäni. Kuvittelin pitkään, että voin tulla tosi hyväksi kaikessa, kun vaan tarpeeksi yritän. Noin neljä vuotta sitten elin käytännössä ammattiurheilijan elämää tarkkojen ruokavalioiden ja hullujen treenimäärien kanssa samalla, kun viimeistelin opintojani yliopistossa, tein täysipäiväistä työharjoittelua uudella alalla, pidin lifestyle-blogia sekä yritin ylläpitää aktiivista sosiaalista elämää osallistumalla milloin mihinkin kekkereihin, välillä aamuun asti. Tämä oli siis aikaa, jolloin en juuri nukkunut.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Näin jälkikäteen mietittynä tuolloin en juuri miettinyt MIKSI näitä asioita tein. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja nauttinut tavoitteista ja haasteista. Mutten ole koskaan kysynyt itseältäni, miksi mun pitäisi näyttää ammattiurheilijalta tai tyylikkäältä muotibloggaajalta? Mitä se toisi lisää elämääni? Tekisikö se mut oikeasti onnellisemmaksi? Entä miksi yliopistokursseista piti kaikista saada parhaat arvosanat? Takaisiko se mulle oikeasti paremman elämän? Ja miksi edes haalin isoa sosiaalista verkostoa ympärilleni, vaikka oikeasti viihdyn paremmin paljon pienemmissä porukoissa? Teinkö näitä asioita oikeasti itselleni vai todistaakseni jollekin muulle jotain?

    Muistan, kuinka tunnollisesti vedin kesän harjoittelupaikassa, vaikka ala ei tuntunut yhtään omalta ja työtehtävät puuduttavilta. Loppukeskustelussa esimiehen kanssa hän kehui toista kesätyöntekijää, koska tämä oli iloisesti moikannut kaikkia aamuisin. Tämä oli itselleni ahaa-elämyksen paikka – ei se CV ratkaise aina kaikkea. Aina on olemassa ihmisiä, joita et voi miellyttää, vaikka olisit kuinka hyvä.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tuo elämäntilanne oli itselleni (yllättäen) aika kestämätön ja lopulta ajoin kroppani niin piippuun, ettei urheilu ole koskaan sen jälkeen enää tuntunut samalta. Arvaa vaan harmittaako? Toisaalta näen tässä opetuksessa paljon hyvää – sen jälkeen olen joutunut tosissani pohtimaan mikä mulle on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Mihin haluan käyttää voimavarani ja missä taas on varaa hellittää.

    Kuten esittelytekstissä totesin, en halua tällä blogilla viestiä, että pitäisi tyytyä vähempään. Että pitäisi luopua omista tavoitteista ja unelmista, ottaa vaan rennosti ja katsoa mihin elämä vie. Ei missään nimessä. Tottakai pitää olla unelmia, tavoitteita ja suuntaa elämällä. Oikeastaan niiden puute on melkein huolestuttavampaa kuin niiden runsaus. Mutta kuten kaikessa, pitää muistaa kohtuus. Meillä on kaikilla sama määrä tunteja vuorokaudessa ja meillä on kaikilla tietty määrä voimavaroja. Kukaan ei ole yli-ihminen, joka voisi kehittyä kaikessa yhtä aikaa ja jatkuvasti.

    Elämme tosi kiitollisessa ajassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa, missä moni asia on saavutettavissa, jos vain tarpeeksi sitä tarpeeksi haluaa. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi sosiaalinen media on saanut tietyt asiat tai saavutukset näyttämään helpommalta kuin ne todellisuudessa ovat. Näemme upean bikinikropan, mutta emme sitä ympärivuorokautista sitoutumista, minkä sen ylläpitäminen vaatii. Näemme menestyneen yrittäjän, mutta emme niitä kolmea konkurssia, jotka yrittäjä on käynyt läpi ennen menestystään. Näemme onnellisen perhepotretin, mutta emme edellisillan riitaa ja pettymystä. Sokaistumme sille, kuinka paljon näiden asioiden saavuttaminen oikeasti vaatii aikaa, voimaa ja uhrauksia ja kuvittelemme, että meillä pitäisi olla nämä kaikki – mieluiten nyt ja heti.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tästä päästään vihdoin siihen priorisointiin. Koska olet viimeksi miettinyt mikä on sulle oikeasti arvokasta ja merkityksellistä? Mikä todella tekee elämästäni parempaa tai onnellisempaa? Mistä unelmoit nyt, entä lapsena? Entä onko ajankäyttösi linjassa näiden arvojen kanssa?

    Mainitsin jo aikaisemmin Hintsasta kertovasta kirjasta, jonka sain nyt luettua loppuun. Mieleen jäi moni kirjan esimerkeistä yritysjohtajista ammattiurheilijoihin. Kun heiltä kysyttiin, mikä on elämässä tärkeää, tuli usein perhe ensimmäisenä. Kun taas tarkasteltiin heidän ajankäyttöään, oli perhe usein viimeisenä. Moni löysi hyvinvoinnin vasta, kun ymmärsi, että näiden asioiden pitää olla linjassa.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Olen edelleen kunnianhimoinen ja haluan menestyä niillä osa-alueilla, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Ymmärrän kuitenkin, etten voi olla kaikessa hyvä yhtä aikaa. Jos haluan panostaa johonkin asiaan oikein kovasti, se on pois jostain muusta. Sen takia pyrin olemaan todella hyvä vain muutamassa asiassa kerrallaan ja panostaa niihin suurimman osan ajastani sekä voimavaroistani. Muilla alueilla pyrin hellittämään vähän ja olemaan riittävän hyvä. Esimerkiksi urheilusta on tämän opetuksen jälkeen tullut yksi näistä osa-alueista, joissa mun ei tarvitse aina loistaa. Ei ole helppoa päästää irti tavoitteistaan, sillä niin moni asia kiinnostaisi ja niin monessa olisi kiva olla hyvä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos ei halua ajaa itseään piippuun.

    Huh, tästä tulikin tällainen itselleni terapeuttinen vuodatus 😀 Älkää huoliko, on tänne vähän kevyempääkin sisältöä tulossa! Siihen asti olisi kuitenkin kiva kuulla teidän ajatuksia aiheesta – onko nämä asiat olleet aina itsestäänselviä vai ootteko joutuneet kokemaan samanlaisen “herätyksen” kuin allekirjoittanut?

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Teema
    Mieli
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus