Hellitä vähän

Selaa aihetta:

suorittaminen

    Mistä lisää tunteja vuorokauteen?

    lisää tunteja

    Pohdiskelevat tekstit ovat jääneet blogista viime aikoina vähän vähemmälle, mutta sille on syynsä, sillä arki on imaissut mut vahvasti sisäänsä. Eikä se ole pelkästään huono asia, sillä rakastan arkea! Etenkin näin syksyllä tuntuu, että on ihana elää tasaista arkea, inspiroitua työjutuista ja saada treenirytmi taas kuntoon. Mutta siinä se ongelma onkin, sillä mun arki ei ole ollut kovin tasaista tai ainakaan tasapainoista viime aikoina.

    Mistä sitten tietää, ettei arki ole tasapainossa? Ainakin itselläni se tuntuu jatkuvana kiireenä takaraivossa. Ajanhallinnan karkaamisena. Levosta ja yöunesta tinkimisenä. Oman ajan puutteena. Ja sekös vasta ärsyttääkin, sillä nimenomaan niihin haluaisin panostaa! Kierre ruokkii itseään ja pian huomaan kiitäväni oravanpyörässä viikkoja läpi. Tuntuu, että on jatkuvasti perjantai. Eikä vaan hyvällä tavalla, vaan sillä tavalla, että mihis tää viikko taas katosi. En ymmärrä, miten perheelliset ehtivät tekemään yhtään mitään, jos multakin loppuu tunnit vuorokaudesta?

    lisää tunteja

    lisää tunteja

    Olen kuullut monestakin tuutista, etteivät ylikuormittuneet ihmiset uuvu pelkästään työstä, vaan myös vapaa-ajasta, sillä koko ajan ollaan tekemässä jotain. Esimerkiksi Hanna-Kaisan (joka on ollut myös mun valmentaja <3) Vahvaradiossa on loistava jakso palautumisesta. Siinä todetaan, että lauantai on yllättäen monelle viikon kuluttavin päivä, sillä sinne tungetaan kaikkea, mitä viikolla ei ehdi tekemään. Tunnistan itseni. Haluaisin tehdä niin paljon, mutta aikaa on rajallisesti ja tarvitsen myös aikaa työstä palautumiseen.

    On siis tehtävä jotain vähemmän tai fiksummin. Koti on kieltämättä vienyt energiaani enemmän kuin yleensä. Pakko hidastaa tahtia. Liikuntaan ja ruokaan haluan nyt panostaa, sillä ne jäivät kesällä vähemmälle, mikä tuntuu ja näkyy sekä kropassa että omassa fiiliksessä. Mutta senkin kanssa pitäisi oppia joustavammaksi – ei niin, että se on joko viisi tai nolla treeniä viikossa. Parisuhde ja ystävät ovat niitä kaikkein tärkeimpiä, mutta miten ne aina jäävätkin ajankäytössä viimeiseksi? Ei hyvä.

    lisää tunteja

    lisää tunteja

    Olen ottanut taas bullet journalin (mistä kirjoittelin täällä) haltuun ja kirjannut sinne vähän viikon menoja ja tehtäviä. Helpottaa heti, jos ne ovat jossain ylhäällä, eikä päässä viemässä kapasiteettia. Mutta se ei vielä riitä, on pakko tehdä jotain fiksummin. Tässä pieniä arjenhelpotusjuttuja, joita listasin muistutukseksi itselleni:

    • Tilasin viime viikolla ruokaostokset kotiin ja säästin kaupassa haahuiluun käytetyn ajan sekä turhat heräteostokset. Tätä voisi tehdä myös jatkossa.
    • Teen ruokaa aina ison satsin kerralla ja syön siitä vähintään pari päivää.
    • Yhdistän treenit joko aamun tai iltapäivän työmatkaan. Vaatii vähän suunnittelua pakkaamisen ja eväiden suhteen, mutta säästää paljon aikaa, kun ei tarvitse turhaan käydä kotona kääntymässä.
    • Kahvittelun sijaan pyydän ystävän mukaan lenkille. Tulee ulkoilut ja koiran lenkitys hoidettua samalla, kun voi vaihtaa kuulumisia.
    • Venyttelen tai teen pikaisen kotitreenin samalla, kun katson lempiohjelmaani (joita on tällä hetkellä tasan yksi, koska niistäkin on pakko karsia).
    • Otan pienen hetken rauhoittumiselle työpäivän jälkeen ja laitan meditaationauhan soimaan bussissa tai junassa. Antaa kummasti fokusta loppupäivän askareisiin.
    • Ajoitan sähköpostin ja somettamisen pariin hetkeen päivässä, enkä vilkuile puhelinta jatkuvasti. Todo-listalla on vielä karsia kaikki turhat notifikaatiot.
    • Uskallan sanoa tarvittaessa ei turhille menoille, jotka eivät oikeasti anna mulle mitään.
    • Priorisoin unta erityisesti viikonloppuisin. Auttaa muuten kaikkeen elää elämäänsä ilman univelkaa.

    lisää tunteja

    Oisko teillä jotain vinkkejä, miten saatte arjesta toimivaa tinkimättä palautumisesta? Tai ylipäänsä ajatuksia tai toiveita aiheeseen liittyen? Voisin jakaa seuraavalla kerralla vaikka vinkkejä omista palautumiskeinoistani 🙂

    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Mitä teen työkseni?

    mitä teen työkseni

    Maailman surkein bloggaaja ilmoittautuu tässä hei! Tästä piti alunperin tulla postaus töihinpaluusta, mutta eihän tässä nyt enää mistään paluusta voi puhua, kun olen ollut tositoimissa jo yli kolme viikkoa. Voisin vetää tähän kortit töihinpaluu- ja muuttostressistä, mutta ehkä tyydyn vain toteamaan, että blogi ei ole ollut prioriteettilistallani kovin korkealla viime aikoina. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi ikävöinyt tänne!

    Hyvitykseksi päätin kirjoittaa heti alkuun vähän pidemmän tekstin laajasta aiheesta, nimittäin työstä ja urasta. Kyselin Instassa työhön ja uraan liittyviä kysymyksiä ja sainkin niitä ihan hyvin, kiitos niistä 🙂  Koska tekstistä tulisi megapitkä, päätin jakaa sen kahteen osan. Ensimmäisessä osassa kerron matkastani tähän asti ja siitä, mitä oikeastaan teen työkseni. Toisessa osassa ajattelin ainakin käsitellä ajatuksia palkkatyöstä vs. yrittäjyydestä ja ehkä vähän tulevaisuuden haaaveista. Ja jos herää vielä kysymyksiä aiheesta, lupaan käsitellä niitä toisessa osassa!

    mitä teen työkseni

    Mikä musta tuli isona?

    Jos aloitetaan perinteisestä kysymyksestä mikä musta tulee / tuli isona, en oikein osaa vastata. Mulla ei ole ikinä ollut “kutsumusammattia”, johon olisin lapsesta asti tähdännyt. Toki toiveammatteja on ollut eläinlääkäristä art directoriin, mutta urasuunnitelmani eivät ole koskaan olleet kristallinkirkkaita. Syynä ei ole se, ettenkö olisi ollut kiinnostunut mistään – päinvastoin, olen ollut (ja edelleen olen) kiinnostunut vähän liian monesta asiasta.

    Koulussa pärjääminen ei ole ollut tälle suorittajalle ongelma, joten ovet ovat olleet avoinna aika moneen suuntaan. Yläasteelta menin tietysti lukioon, koska en tiennyt mitä haluan isona tehdä. Lukiossa luin pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, koska en halunnut rajata mitään mahdollisuuksia pois. Jossain vaiheessa lukiota päätin, että haluan teknilliseen yliopistoon. En muista yhtään, miten päätöksen tein, sillä kaikilla kavereillani oli ihan erilaiset suunnitelmat. Muistan aina, kuinka ruotsin tunnilla piti kertoa, mihin lukion jälkeen haluaisi. Ruotsinope nauroi mun vastaukselle diplomi-insinööriopinnoista ja sanoi, että ainoat oikeat ammatit ovat lääkäri, asianajaja ja ekonomi (jep, meidän lukiossa oli vähän elitistisempi meininki).

    mitä teen työkseni

    Bongasin jostain tuotantotalouden ohjelman ja päätin hakea sinne, koska kauppatieteitä ja insinööriopintoja yhdistävällä alalla mun ei vieläkään tarvisi päättää mikä musta tulee isona 😀 Itse asiassa hain ensimmäisenä vaihtoehtona arkkitehtilinjalle, mutta tajusin pääsykokeissa, että ala on ihan liian luova mun rationaaliselle mielelle. Olin siis tosi tyytyväinen, kun päädyin tutalle. Yliopistoaikana ehdin aika monta kertaa vaihtaa mieltäni siitä, mikä mua tutan aihepiireistä kiinnostaa. Luin sivuaineina tuotanto- ja ohjelmistotekniikkaa, tein kandin teknologiajohtamisesta ja dipan laskentatoimesta. Olin rahoitusalalla töissä ja tajusin, ettei mikään näistä oikein herätä mussa erityisiä intohimoja, vaikka pärjäsin kaikissa ihan hyvin.

    Yliopiston jälkeen mulla ei siis vieläkään ollut mitään hajua, mikä musta tulee isona. Ei vieläkään! Kaiken digitalisaatiohypen keskellä päätin hakea johonkin digitaloon töihin, sillä ajattelin, että se on nykyaikaa ja siellä riittää töitä. Olinhan sentään lukenut ohjelmistotuotantoa sivuaineena. Päädyin siis ensimmäiseen “kunnon työpaikkaani” verkkokauppakonsulttitaloon vähän vahingossa, mutta sillä tiellä ollaan edelleen. Työnantajat ja työnkuvat ovat vaihtuneet tässä kolmen ja puolen vuoden aikana, mutta kiinnostava toimiala löytyi heti – vaikkakin aikamoisella arvalla.

    mitä teen työkseni

    mitä teen työkseni

    Mitä teen työkseni?

    Naurahdan usein vähän, kun joku kysyy mitä teen työkseni. En nimittäin osaa oikein itsekään kertoa sitä ytimekkääksi. Ammattinimikkeeni on konsultti, mutta se ei yksinään kerro vielä oikein mitään muuta kuin, että autan muita yrityksiä menestymään. Toimiala liittyy edelleen verkkokauppoihin, mutta usein myös muihin digitaalisiin palveluihin, joita autamme kehittämään liiketoimintalähtöisesti. Olen siis asiantuntijatehtävissä ja voin sanoa auttavani yrityksiä kasvattamaan liiketoimintaansa digitaalisin keinoin. Olikohan tämä nyt tarpeeksi ytimekkäästi? 

    Vastaako työ koulutustani? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että tässä työssä pystyn todellakin yhdistelemään liiketoiminta- ja teknologiaosaamistani, aivan, kuten tutalla idea on. Ei siinä mielessä, että ala kehittyy kovaa vauhtia, eikä koulutus meinaa pysyä perässä. Tärkeintä on pystyä jatkuvasti omaksumaan ja oppimaan uutta, sillä tänään käytettävä teknologia voi olla vuoden päästä jo vanhentunutta. Uskon, että tärkein yliopistosta oppimani taito on oikean tiedon etsiminen sekä analyyttinen ajattelutapa. Toki liiketoiminta- ja teknologia-alan perusopinnot antavat hyvän pohjan, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, ettei oppiminen lopu koskaan – ja hyvä niin 🙂

    mitä teen työkseni

    Entä viihdynkö työssäni? Todellakin! Olen ollut nyt kaksi vuotta yrityksessä, jonka 10. työntekijä olin ja nyt meitä on 50. Kasvu on siis kovaa, mikä pitää mielen virkeänä. Pääsen mielenkiintoisten asiakasprojektien lisäksi seuraamaan työnantajani kasvua, ja mikä parasta, myös vaikuttamaan siihen. Tähän mennessä yritys on ollut sen verran pieni, että vastuuta on saanut ottaa melkein niin paljon kuin haluaa. Meillä ei ole esimerkiksi erillisiä projektipäälliköitä, vaan asiantuntijat projektityön lisäksi vetävät projekteja, laskuttavat asiakkaita, osallistuvat myyntiin ja yrityksen sisäisiin kehitystehtäviin – toki omien toiveiden mukaan. Itse olen kokenut tämän vain plussana, sillä näin monipuolista kokemusta tuskin olisin kovin monesta muusta paikasta saanut näin lyhyessä ajassa.

    Toki jokaisessa paikassa on aina huonot puolensa, mutta nykyisessä työssäni ne ovat onneksi jääneet aika vähälle. En voi sanoa rakastaneeni jokaista projektiani, mutta jokaisesta olen oppinut jotain. Suurin haaste työssäni on varmasti omien rajojen asettaminen. Meillä jokainen on vastuussa omasta työstään ja tämä tietysti tarkoittaa sitä, että on opittava sanomaan myös ei tarpeen vaatiessa. Koska olen tunnollinen suorittaja, haalin ainakin aluksi vähän liikaa töitä tai omistauduin projekteille pikkuisen liian täysiä. Onneksi olen kehittynyt tässäkin taidossa ja nykyään osaan jo ajatella työn työnä, jossa jokaisen on vedettävä rajat johonkin. Toki tunnollisuudessa on vielä työstettävää, mutta ainakin tiedostan näitä heikkouksiani huomattavasti paremmin.

    mitä teen työkseni

    Sain myös kysymyksen siitä, mikä on työssäni inspiroivinta ja mikä vähiten inspiroivaa. Inspiroivinta on ehdottomasti alan kovimmat asiantuntijat ja todella fiksut ihmiset, keiden kanssa saan tehdä töitä ja oppia uutta päivittäin! Inspiroivaa on myös haastaa itseään sopivasti – niin, ettei lipsahda stressin puolelle. Vähiten inspiroiva onkin sitten hankalampi kysymys. Kierrän kysymyksen vastaamalla, että projektit, joissa ei opi mitään uutta, mutta sellaisia ei käytännössä ole 😀 Välillä myös tosi rutiininomaiset tai muiden sanelemat tehtävät voivat tökkiä, mutta onneksi niitä on tässä työssä todella vähän. Ja koska meillä on asiakkaita monilta eri toimialoilta, ovat jotkut toimialat luonnollisesti itselleni vähemmän kiinnostavia kuin toiset. Palataan niihin itseäni kiinnostaviin seuraavassa osassa!

    Jos jaksoit lukea tänne asti, niin heitähän fiilikset kommenttiboksiin – onko sulla ollut aina selkeät sävelet urasi suhteen vai ootko ollut kaltaiseni ajelehtija? Onko sun työnkuva yhtä vaikeasti selitettävä kuin mun? Entä mikä tekee sun työstä inspiroivaa tai epäinspiroivaa? Ja jos jotain muita kysymyksiä tai ajatuksia nousi, niin palaan niihin seuraavassa osassa 🙂

    Teema
    Työ ja arki
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Yhdeksässä vuodessa opittua (#olisinpatiennyt)

    #olisinpatiennyt

    Somessa on kiertänyt viime päivinä #olisinpatiennyt-haaste, minkä ajoitus oli sopivasti valmistujaisviikonloppu. En voinut vastustaa kiusausta palata omaan ylioppilasjuhlapäivääni, josta on jo yhdeksän vuotta. Ihan järjettömän pitkä aika, ja samalla kuin hetki sitten. Muistan todella hyvin, millainen ihminen olin tuolloin ja millaisia fiiliksiä kävin läpi mielessäni. Olin hyvin onnellinen, itsenäinen ja luottavainen, mutta pinnan alla silti epävarma ja herkkä nuori nainen.

    Haastetta seuratessa löysin monia tuttuja teemoja, joihin voin helposti samaistua. Monen muun tavoin toivoisin 19-vuotiaalle itselleni enemmän armollisuutta, itsensä hyväksymistä, hetkessä elämistä ja prioriteettien kyseenalaistamista. Tässä tulevat omat terveiseni 19-vuotiaalle Emmille.

    #olisinpatiennyt

    Että enemmän ei ole aina parempi ja että meillä jokaisella on rajamme, jotka tulemme ennemmin tai myöhemmin löytämään.

    Että menestyksen tai hyvän elämän määritelmä ei tule ulkopuolelta, vaan se pitää itse löytää.

    Että täydellisyyden tavoittelu on suojakilpi omalle haavoittuvaisuudelle ja herkkyydelle. Ja että kilven alta voi löytyä jotain paljon merkityksellisempää.

    Että ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin on, jotta saisi hyväksyntää ympäriltään. Että tulet kyllä löytämään ympärillesi ihmisiä, jotka arvostavat sua sellaisena kuin olet.

    Että kenenkään ei kuulu eikä tarvitse pärjätä yksin.

    Että vielä yhdeksänkin vuoden päästä olet hyvin keskeneräinen ihminen, etkä tiedä mitä teet isona. Ja hyvä niin, sillä uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen ovat juuri sitä, mistä nautit niin paljon.

    Että hyvien yöunien jälkeen maailma näyttää usein huomattavasti valoisammalta paikalta.

    #olisinpatiennyt

    Jotain haluaisin kuitenkin tuoda 19-vuotiaalta itseltäni lisää tähän päivään ja se on vilpitön usko tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki on mahdollista. Vaikka unelmat ovat muuttuneet matkan varrella, sama terve itseluottamus on pysynyt läpi vuosien. Välillä se meinaa hukkua arjen haasteiden alle, mutta tarvittaessa voin aina palata kiittämään 19-vuotiasta itseäni siitä, etten ole koskaan menettänyt uskoa itseeni tai unelmiini 🙂

    Teema
    Ajatuksia
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus