Hellitä vähän

Selaa aihetta:

perfektionismi

    Mitä teen työkseni?

    mitä teen työkseni

    Maailman surkein bloggaaja ilmoittautuu tässä hei! Tästä piti alunperin tulla postaus töihinpaluusta, mutta eihän tässä nyt enää mistään paluusta voi puhua, kun olen ollut tositoimissa jo yli kolme viikkoa. Voisin vetää tähän kortit töihinpaluu- ja muuttostressistä, mutta ehkä tyydyn vain toteamaan, että blogi ei ole ollut prioriteettilistallani kovin korkealla viime aikoina. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi ikävöinyt tänne!

    Hyvitykseksi päätin kirjoittaa heti alkuun vähän pidemmän tekstin laajasta aiheesta, nimittäin työstä ja urasta. Kyselin Instassa työhön ja uraan liittyviä kysymyksiä ja sainkin niitä ihan hyvin, kiitos niistä 🙂  Koska tekstistä tulisi megapitkä, päätin jakaa sen kahteen osan. Ensimmäisessä osassa kerron matkastani tähän asti ja siitä, mitä oikeastaan teen työkseni. Toisessa osassa ajattelin ainakin käsitellä ajatuksia palkkatyöstä vs. yrittäjyydestä ja ehkä vähän tulevaisuuden haaaveista. Ja jos herää vielä kysymyksiä aiheesta, lupaan käsitellä niitä toisessa osassa!

    mitä teen työkseni

    Mikä musta tuli isona?

    Jos aloitetaan perinteisestä kysymyksestä mikä musta tulee / tuli isona, en oikein osaa vastata. Mulla ei ole ikinä ollut “kutsumusammattia”, johon olisin lapsesta asti tähdännyt. Toki toiveammatteja on ollut eläinlääkäristä art directoriin, mutta urasuunnitelmani eivät ole koskaan olleet kristallinkirkkaita. Syynä ei ole se, ettenkö olisi ollut kiinnostunut mistään – päinvastoin, olen ollut (ja edelleen olen) kiinnostunut vähän liian monesta asiasta.

    Koulussa pärjääminen ei ole ollut tälle suorittajalle ongelma, joten ovet ovat olleet avoinna aika moneen suuntaan. Yläasteelta menin tietysti lukioon, koska en tiennyt mitä haluan isona tehdä. Lukiossa luin pitkää matikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, koska en halunnut rajata mitään mahdollisuuksia pois. Jossain vaiheessa lukiota päätin, että haluan teknilliseen yliopistoon. En muista yhtään, miten päätöksen tein, sillä kaikilla kavereillani oli ihan erilaiset suunnitelmat. Muistan aina, kuinka ruotsin tunnilla piti kertoa, mihin lukion jälkeen haluaisi. Ruotsinope nauroi mun vastaukselle diplomi-insinööriopinnoista ja sanoi, että ainoat oikeat ammatit ovat lääkäri, asianajaja ja ekonomi (jep, meidän lukiossa oli vähän elitistisempi meininki).

    mitä teen työkseni

    Bongasin jostain tuotantotalouden ohjelman ja päätin hakea sinne, koska kauppatieteitä ja insinööriopintoja yhdistävällä alalla mun ei vieläkään tarvisi päättää mikä musta tulee isona 😀 Itse asiassa hain ensimmäisenä vaihtoehtona arkkitehtilinjalle, mutta tajusin pääsykokeissa, että ala on ihan liian luova mun rationaaliselle mielelle. Olin siis tosi tyytyväinen, kun päädyin tutalle. Yliopistoaikana ehdin aika monta kertaa vaihtaa mieltäni siitä, mikä mua tutan aihepiireistä kiinnostaa. Luin sivuaineina tuotanto- ja ohjelmistotekniikkaa, tein kandin teknologiajohtamisesta ja dipan laskentatoimesta. Olin rahoitusalalla töissä ja tajusin, ettei mikään näistä oikein herätä mussa erityisiä intohimoja, vaikka pärjäsin kaikissa ihan hyvin.

    Yliopiston jälkeen mulla ei siis vieläkään ollut mitään hajua, mikä musta tulee isona. Ei vieläkään! Kaiken digitalisaatiohypen keskellä päätin hakea johonkin digitaloon töihin, sillä ajattelin, että se on nykyaikaa ja siellä riittää töitä. Olinhan sentään lukenut ohjelmistotuotantoa sivuaineena. Päädyin siis ensimmäiseen “kunnon työpaikkaani” verkkokauppakonsulttitaloon vähän vahingossa, mutta sillä tiellä ollaan edelleen. Työnantajat ja työnkuvat ovat vaihtuneet tässä kolmen ja puolen vuoden aikana, mutta kiinnostava toimiala löytyi heti – vaikkakin aikamoisella arvalla.

    mitä teen työkseni

    mitä teen työkseni

    Mitä teen työkseni?

    Naurahdan usein vähän, kun joku kysyy mitä teen työkseni. En nimittäin osaa oikein itsekään kertoa sitä ytimekkääksi. Ammattinimikkeeni on konsultti, mutta se ei yksinään kerro vielä oikein mitään muuta kuin, että autan muita yrityksiä menestymään. Toimiala liittyy edelleen verkkokauppoihin, mutta usein myös muihin digitaalisiin palveluihin, joita autamme kehittämään liiketoimintalähtöisesti. Olen siis asiantuntijatehtävissä ja voin sanoa auttavani yrityksiä kasvattamaan liiketoimintaansa digitaalisin keinoin. Olikohan tämä nyt tarpeeksi ytimekkäästi? 

    Vastaako työ koulutustani? Kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että tässä työssä pystyn todellakin yhdistelemään liiketoiminta- ja teknologiaosaamistani, aivan, kuten tutalla idea on. Ei siinä mielessä, että ala kehittyy kovaa vauhtia, eikä koulutus meinaa pysyä perässä. Tärkeintä on pystyä jatkuvasti omaksumaan ja oppimaan uutta, sillä tänään käytettävä teknologia voi olla vuoden päästä jo vanhentunutta. Uskon, että tärkein yliopistosta oppimani taito on oikean tiedon etsiminen sekä analyyttinen ajattelutapa. Toki liiketoiminta- ja teknologia-alan perusopinnot antavat hyvän pohjan, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän, ettei oppiminen lopu koskaan – ja hyvä niin 🙂

    mitä teen työkseni

    Entä viihdynkö työssäni? Todellakin! Olen ollut nyt kaksi vuotta yrityksessä, jonka 10. työntekijä olin ja nyt meitä on 50. Kasvu on siis kovaa, mikä pitää mielen virkeänä. Pääsen mielenkiintoisten asiakasprojektien lisäksi seuraamaan työnantajani kasvua, ja mikä parasta, myös vaikuttamaan siihen. Tähän mennessä yritys on ollut sen verran pieni, että vastuuta on saanut ottaa melkein niin paljon kuin haluaa. Meillä ei ole esimerkiksi erillisiä projektipäälliköitä, vaan asiantuntijat projektityön lisäksi vetävät projekteja, laskuttavat asiakkaita, osallistuvat myyntiin ja yrityksen sisäisiin kehitystehtäviin – toki omien toiveiden mukaan. Itse olen kokenut tämän vain plussana, sillä näin monipuolista kokemusta tuskin olisin kovin monesta muusta paikasta saanut näin lyhyessä ajassa.

    Toki jokaisessa paikassa on aina huonot puolensa, mutta nykyisessä työssäni ne ovat onneksi jääneet aika vähälle. En voi sanoa rakastaneeni jokaista projektiani, mutta jokaisesta olen oppinut jotain. Suurin haaste työssäni on varmasti omien rajojen asettaminen. Meillä jokainen on vastuussa omasta työstään ja tämä tietysti tarkoittaa sitä, että on opittava sanomaan myös ei tarpeen vaatiessa. Koska olen tunnollinen suorittaja, haalin ainakin aluksi vähän liikaa töitä tai omistauduin projekteille pikkuisen liian täysiä. Onneksi olen kehittynyt tässäkin taidossa ja nykyään osaan jo ajatella työn työnä, jossa jokaisen on vedettävä rajat johonkin. Toki tunnollisuudessa on vielä työstettävää, mutta ainakin tiedostan näitä heikkouksiani huomattavasti paremmin.

    mitä teen työkseni

    Sain myös kysymyksen siitä, mikä on työssäni inspiroivinta ja mikä vähiten inspiroivaa. Inspiroivinta on ehdottomasti alan kovimmat asiantuntijat ja todella fiksut ihmiset, keiden kanssa saan tehdä töitä ja oppia uutta päivittäin! Inspiroivaa on myös haastaa itseään sopivasti – niin, ettei lipsahda stressin puolelle. Vähiten inspiroiva onkin sitten hankalampi kysymys. Kierrän kysymyksen vastaamalla, että projektit, joissa ei opi mitään uutta, mutta sellaisia ei käytännössä ole 😀 Välillä myös tosi rutiininomaiset tai muiden sanelemat tehtävät voivat tökkiä, mutta onneksi niitä on tässä työssä todella vähän. Ja koska meillä on asiakkaita monilta eri toimialoilta, ovat jotkut toimialat luonnollisesti itselleni vähemmän kiinnostavia kuin toiset. Palataan niihin itseäni kiinnostaviin seuraavassa osassa!

    Jos jaksoit lukea tänne asti, niin heitähän fiilikset kommenttiboksiin – onko sulla ollut aina selkeät sävelet urasi suhteen vai ootko ollut kaltaiseni ajelehtija? Onko sun työnkuva yhtä vaikeasti selitettävä kuin mun? Entä mikä tekee sun työstä inspiroivaa tai epäinspiroivaa? Ja jos jotain muita kysymyksiä tai ajatuksia nousi, niin palaan niihin seuraavassa osassa 🙂

    Teema
    Työ ja arki
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Yhdeksässä vuodessa opittua (#olisinpatiennyt)

    #olisinpatiennyt

    Somessa on kiertänyt viime päivinä #olisinpatiennyt-haaste, minkä ajoitus oli sopivasti valmistujaisviikonloppu. En voinut vastustaa kiusausta palata omaan ylioppilasjuhlapäivääni, josta on jo yhdeksän vuotta. Ihan järjettömän pitkä aika, ja samalla kuin hetki sitten. Muistan todella hyvin, millainen ihminen olin tuolloin ja millaisia fiiliksiä kävin läpi mielessäni. Olin hyvin onnellinen, itsenäinen ja luottavainen, mutta pinnan alla silti epävarma ja herkkä nuori nainen.

    Haastetta seuratessa löysin monia tuttuja teemoja, joihin voin helposti samaistua. Monen muun tavoin toivoisin 19-vuotiaalle itselleni enemmän armollisuutta, itsensä hyväksymistä, hetkessä elämistä ja prioriteettien kyseenalaistamista. Tässä tulevat omat terveiseni 19-vuotiaalle Emmille.

    #olisinpatiennyt

    Että enemmän ei ole aina parempi ja että meillä jokaisella on rajamme, jotka tulemme ennemmin tai myöhemmin löytämään.

    Että menestyksen tai hyvän elämän määritelmä ei tule ulkopuolelta, vaan se pitää itse löytää.

    Että täydellisyyden tavoittelu on suojakilpi omalle haavoittuvaisuudelle ja herkkyydelle. Ja että kilven alta voi löytyä jotain paljon merkityksellisempää.

    Että ei kannata yrittää olla jotain muuta kuin on, jotta saisi hyväksyntää ympäriltään. Että tulet kyllä löytämään ympärillesi ihmisiä, jotka arvostavat sua sellaisena kuin olet.

    Että kenenkään ei kuulu eikä tarvitse pärjätä yksin.

    Että vielä yhdeksänkin vuoden päästä olet hyvin keskeneräinen ihminen, etkä tiedä mitä teet isona. Ja hyvä niin, sillä uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen ovat juuri sitä, mistä nautit niin paljon.

    Että hyvien yöunien jälkeen maailma näyttää usein huomattavasti valoisammalta paikalta.

    #olisinpatiennyt

    Jotain haluaisin kuitenkin tuoda 19-vuotiaalta itseltäni lisää tähän päivään ja se on vilpitön usko tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki on mahdollista. Vaikka unelmat ovat muuttuneet matkan varrella, sama terve itseluottamus on pysynyt läpi vuosien. Välillä se meinaa hukkua arjen haasteiden alle, mutta tarvittaessa voin aina palata kiittämään 19-vuotiasta itseäni siitä, etten ole koskaan menettänyt uskoa itseeni tai unelmiini 🙂

    Teema
    Ajatuksia
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    You can do anything but not everything – voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea. Toimii ehkä englanniksi vähän paremmin kuin suomeksi, mutta ymmärrätte pointin. Haluan siis tänään kirjoittaa priorisoinnista ja siitä miksi on tärkeää tunnistaa, mikä on oikeasti merkityksellistä.

    Otan esimerkin omasta elämästäni. Kuvittelin pitkään, että voin tulla tosi hyväksi kaikessa, kun vaan tarpeeksi yritän. Noin neljä vuotta sitten elin käytännössä ammattiurheilijan elämää tarkkojen ruokavalioiden ja hullujen treenimäärien kanssa samalla, kun viimeistelin opintojani yliopistossa, tein täysipäiväistä työharjoittelua uudella alalla, pidin lifestyle-blogia sekä yritin ylläpitää aktiivista sosiaalista elämää osallistumalla milloin mihinkin kekkereihin, välillä aamuun asti. Tämä oli siis aikaa, jolloin en juuri nukkunut.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Näin jälkikäteen mietittynä tuolloin en juuri miettinyt MIKSI näitä asioita tein. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja nauttinut tavoitteista ja haasteista. Mutten ole koskaan kysynyt itseältäni, miksi mun pitäisi näyttää ammattiurheilijalta tai tyylikkäältä muotibloggaajalta? Mitä se toisi lisää elämääni? Tekisikö se mut oikeasti onnellisemmaksi? Entä miksi yliopistokursseista piti kaikista saada parhaat arvosanat? Takaisiko se mulle oikeasti paremman elämän? Ja miksi edes haalin isoa sosiaalista verkostoa ympärilleni, vaikka oikeasti viihdyn paremmin paljon pienemmissä porukoissa? Teinkö näitä asioita oikeasti itselleni vai todistaakseni jollekin muulle jotain?

    Muistan, kuinka tunnollisesti vedin kesän harjoittelupaikassa, vaikka ala ei tuntunut yhtään omalta ja työtehtävät puuduttavilta. Loppukeskustelussa esimiehen kanssa hän kehui toista kesätyöntekijää, koska tämä oli iloisesti moikannut kaikkia aamuisin. Tämä oli itselleni ahaa-elämyksen paikka – ei se CV ratkaise aina kaikkea. Aina on olemassa ihmisiä, joita et voi miellyttää, vaikka olisit kuinka hyvä.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tuo elämäntilanne oli itselleni (yllättäen) aika kestämätön ja lopulta ajoin kroppani niin piippuun, ettei urheilu ole koskaan sen jälkeen enää tuntunut samalta. Arvaa vaan harmittaako? Toisaalta näen tässä opetuksessa paljon hyvää – sen jälkeen olen joutunut tosissani pohtimaan mikä mulle on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Mihin haluan käyttää voimavarani ja missä taas on varaa hellittää.

    Kuten esittelytekstissä totesin, en halua tällä blogilla viestiä, että pitäisi tyytyä vähempään. Että pitäisi luopua omista tavoitteista ja unelmista, ottaa vaan rennosti ja katsoa mihin elämä vie. Ei missään nimessä. Tottakai pitää olla unelmia, tavoitteita ja suuntaa elämällä. Oikeastaan niiden puute on melkein huolestuttavampaa kuin niiden runsaus. Mutta kuten kaikessa, pitää muistaa kohtuus. Meillä on kaikilla sama määrä tunteja vuorokaudessa ja meillä on kaikilla tietty määrä voimavaroja. Kukaan ei ole yli-ihminen, joka voisi kehittyä kaikessa yhtä aikaa ja jatkuvasti.

    Elämme tosi kiitollisessa ajassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa, missä moni asia on saavutettavissa, jos vain tarpeeksi sitä tarpeeksi haluaa. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi sosiaalinen media on saanut tietyt asiat tai saavutukset näyttämään helpommalta kuin ne todellisuudessa ovat. Näemme upean bikinikropan, mutta emme sitä ympärivuorokautista sitoutumista, minkä sen ylläpitäminen vaatii. Näemme menestyneen yrittäjän, mutta emme niitä kolmea konkurssia, jotka yrittäjä on käynyt läpi ennen menestystään. Näemme onnellisen perhepotretin, mutta emme edellisillan riitaa ja pettymystä. Sokaistumme sille, kuinka paljon näiden asioiden saavuttaminen oikeasti vaatii aikaa, voimaa ja uhrauksia ja kuvittelemme, että meillä pitäisi olla nämä kaikki – mieluiten nyt ja heti.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tästä päästään vihdoin siihen priorisointiin. Koska olet viimeksi miettinyt mikä on sulle oikeasti arvokasta ja merkityksellistä? Mikä todella tekee elämästäni parempaa tai onnellisempaa? Mistä unelmoit nyt, entä lapsena? Entä onko ajankäyttösi linjassa näiden arvojen kanssa?

    Mainitsin jo aikaisemmin Hintsasta kertovasta kirjasta, jonka sain nyt luettua loppuun. Mieleen jäi moni kirjan esimerkeistä yritysjohtajista ammattiurheilijoihin. Kun heiltä kysyttiin, mikä on elämässä tärkeää, tuli usein perhe ensimmäisenä. Kun taas tarkasteltiin heidän ajankäyttöään, oli perhe usein viimeisenä. Moni löysi hyvinvoinnin vasta, kun ymmärsi, että näiden asioiden pitää olla linjassa.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Olen edelleen kunnianhimoinen ja haluan menestyä niillä osa-alueilla, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Ymmärrän kuitenkin, etten voi olla kaikessa hyvä yhtä aikaa. Jos haluan panostaa johonkin asiaan oikein kovasti, se on pois jostain muusta. Sen takia pyrin olemaan todella hyvä vain muutamassa asiassa kerrallaan ja panostaa niihin suurimman osan ajastani sekä voimavaroistani. Muilla alueilla pyrin hellittämään vähän ja olemaan riittävän hyvä. Esimerkiksi urheilusta on tämän opetuksen jälkeen tullut yksi näistä osa-alueista, joissa mun ei tarvitse aina loistaa. Ei ole helppoa päästää irti tavoitteistaan, sillä niin moni asia kiinnostaisi ja niin monessa olisi kiva olla hyvä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos ei halua ajaa itseään piippuun.

    Huh, tästä tulikin tällainen itselleni terapeuttinen vuodatus 😀 Älkää huoliko, on tänne vähän kevyempääkin sisältöä tulossa! Siihen asti olisi kuitenkin kiva kuulla teidän ajatuksia aiheesta – onko nämä asiat olleet aina itsestäänselviä vai ootteko joutuneet kokemaan samanlaisen “herätyksen” kuin allekirjoittanut?

    Teema
    Ajatuksia
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus