Hellitä vähän

Selaa aihetta:

ajatusmallit

    Saako kesä ahdistaa?

    saako kesä ahdistaa

    Kesä – ihmisen parasta aikaa. Kukaan ei ole varmasti välttynyt viime viikkojen kesähehkutukselta. Onhan se ihanaa, että Suomeen saatiin kunnon kesä jo toukokuussa. Aurinko, lämpö ja kevyempi pukeutuminen piristävät kummasti pitkän ja kylmän kevään jälkeen. Tuntuu kuin ihmiset olisivat yhtäkkiä heränneet eloon ja rynnistäneet ulos juhlistamaan elämää. Some on räjähtänyt irtojätskeistä, piknikeistä ja auringonlaskuista.

    Pari viimeisintä viikonloppua ovat olleet todella kesäisiä ja olen nauttinut niistä täysillä. Olen huomannut, että aurinko saa muhun lisää energiaa, mutta samalla suorittaja sisälläni nostaa päätään. Nyt kun on kerrankin näin hieno keli, niin pitäisi olla koko ajan tekemässä jotain: harrastamassa kesälajeja, kilistelemässä terassilla tai vähintäänkin ottamassa aurinkoa. Blogiinkin pitäisi kuvata hienoja kesäkuvia ja someen se kuva ekasta jätskistä sadan samanlaisen seuraksi. Suomen kesä on niin arvaamaton, että kohta se voi olla jo ohi! Ei siis auta hukata sekuntiakaan.

    saako kesä ahdistaa

    Vähemmästäkin nousee pintaan pieniä ahdistuksen tunteita koko kesää kohtaan. Kesä on nimittäin myös aika, johon yleensä sijoittuvat meidän palkkatyöläisten pidemmät lomajaksot. Huomaamattaan sitä rupeaa kasaamaan suuria odotuksia tuolle ajanjaksolle. Jaksan vielä puurtaa nää pari kuukautta ja sitten pääsen lomalle. En ehdi nähdä kavereita nyt, mutta sitten kesällä tehdään kaikkea kivaa yhdessä. Kesälomalla on sitten vihdoin aikaa lukea / liikkua / rentoutua…

    Hetken asiaa pohdittuani tulin siihen lopputulokseen, että ahdistukseni taitaa kummuta pelosta, etten pystykään vastaamaan omiin odotuksiini. Etten saakaan työasioita pois mielestä, kelit eivät suosi tai jään yksin suorittamaan kesäaktiviteettejäni. Että kesä ei olekaan ainoastaan roseeviinin väristä kuplaa, vaan ajoittain jopa ihan tavallista elämää.

    saako kesä ahdistaa

    saako kesä ahdistaa

    En ole selvästi yksin ajatusteni kanssa, sillä Annika kirjoitti hyvän tekstin kesäpaineista ja kommenteista päätellen moni tuntee samoin. Voimme toki syyttää ympäristöämme, kuten somea, kesäpaineista, mutta loppupeleissä kyse on myös itse itsellemme asettamista odotuksista. Jos romantisoimme kesän mielessämme ihmiselämän kohokohdaksi, luomme samalla itsellemme paineita tämän mielikuvan toteuttamisesta. Hyvä puoli on kuitenkin se, että omiin ajatuksiimme voimme itse vaikuttaa.

    Ahdistuksen iskiessä ei auta muu kuin laskea omia odotuksiaan. Toki kesästä ja lomasta saa (ja pitää) olla innoissaan, mutta jos onnellisuus ja hyvinvointi ovat kiinni tuosta lyhyestä ajanjaksosta, voivat paineet käydä valtaviksi. Olen yrittänyt päästää irti “sitten kun” -ajattelusta ylipäänsä, sillä se saa usein nykytilanteen näyttämään huonommalta kuin onkaan. Kivoja juttuja voi tehdä ympäri vuoden, ei ainoastaan kesällä.

    saako kesä ahdistaa

    Erika toivoi osuvasti postausta omasta summer bucket -listastani. Vaikka elän listoilla, en ollut suunnitellut tälle kesälle vielä juuri mitään. Rupesin heti listaamaan toiveitani, mutta edellisvuosista poiketen mieleeni ei noussut vaatimuslistaa. Ensimmäisenä mieleen nousi toive, että saisi olla vaan. Olen suorittanut kesää niin lujaa viime vuosina, että enää ei tarvitse. Olen käynyt läpi Helsingin kivat kesäkahvilat, huvipuistot, kesäkinot, terassit, uimapaikat ja ulkoilualueet. Ja vaikka näistä kesätekemisistä nautinkin, ei onnellisuuteni ole kiinni siitä, pääsenkö tänä kesänä juomaan skumppaa Mattolaiturille vaiko en.

    Toki muutamia kesäjuttuja on kalenterissa nytkin, mutta yritän pitää ne minimissä ja keskittyä tekemään sitä, mikä tuntuu hyvältä. Vaikka se sitten olisikin “vain” kotona oleskelua. Ehkä voisimmekin kesä- ja lomahaaveilun sijaan miettiä, miten voisimme tuoda lisää kesää arkeemme?

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Teema
    Mieli
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Introvertti, mutta ekstrovertti?

    introvertti, mutta ekstrovertti

    Kuuntelin Tuija Pehkosen podcast-jaksoa (suosittelen!), jossa oli vieraana Anne Kukkohovi. Erityisesti jäi mieleen Annen luonnehdinta itsestään sekä erityisherkkänä että elämyshakuisena ihmisenä. Hän kokee välillä ristiriitaa siitä, että on samaan aikaan introvertti ja ekstrovertti, kuvaten itseään ambivertiksi.

    Tunnistin itseni tästä kuvauksesta todella hyvin. Miellän itseni enemmän introvertiksi kuin ekstrovertiksi, ja esimerkiksi Annikan kuvaus introverttiydestä osuu muhun todella hyvin. Se, mikä näissä keskusteluissa kuitenkin yleensä ärsyttää, on se, että ihmiset leimataan mustavalkoisesti kahteen leiriin. Joko olet ekstrovertti, eli ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen ja iloinen. Tai sitten introvertti, eli ujo ja hiljainen hissukka, joka murjottaa mieluummin yksin kotona.

    introvertti, mutta ekstrovertti

    Näen nämä piirteet mielummin janan ääripäinä, joiden väliin jää paljon harmaan sävyjä. En ehkä haluaisi käyttää myöskään termiä ambivertti, sillä se lisää jaotteluun vaan yhden lokeron lisää: joko olet puhelias, hiljainen tai vähän molempia. Uskon, että suurin osa meistä kuuluu joka tapauksessa tuohon “vähän molempia” -lokeroon eri painotuksilla. Varmasti on sosiaalisia tilanteita, joissa “ekstroverttiäkin” jännittää ja toisaalta tilanteita, joissa “introvertti” pystyy avautumaan.

    Yksi hyöty luokittelusta kuitenkin on, sillä itseäni se on ainakin auttanut tiedostamaan paremmin omia tarpeitani. Olen esimerkiksi tunnistanut sen, että sosiaaliset tilanteet kuluttavat itseäni normaalia voimakkaammin, joten osaan jo varata aikaa niistä palautumiseen. Tämä tuli todistettua taas eilen, kun matkustin uuden tiimin kanssa tapaamaan 20 uutta ihmistä ja workshoppaamaan intensiivisesti monta tuntia. Tänään olo on ollut kuin zombilla, vaikka nukuin yli yhdeksän tunnin yöunet.

    Kuluttavuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten nauttisi lainkaan sosiaalisista tilanteista. Välillä jopa nautin esiintymisestä, jos olen saanut valmistautua hyvin tilanteeseen. En ehkä ole se joukon puheliain, mutta rakastan keskustella asioista, joista oikeasti välitän. Ja vaikka olen itsekin helposti uusissa tilanteissa varautunut, ärsyynnyn, jos ihmisiltä puuttuu normaalit käytöstavat, kuten muiden tervehtiminen.

    introvertti, mutta ekstrovertti

    Annen tavoin koen olevani myös erityisherkkä, eli aistin ympäristön ärsykkeitä helposti. Tämän takia myös ylianalysoin helposti liikaa ja saatan kokea tunteita voimakkaammin kuin muut. Erityisherkkyys lisää vielä sosiaalisten tilanteiden kuormittavuutta, sillä alan tulkitsemaan muiden ihmisten reaktioita tai tunnetiloja. Hermostoni menee helposti ylivireystilaan, mutta onneksi olen tunnistanut keinoja rauhoittaa sitä. Nykyään osaan jo ottaa paremmin aikaa palautumiseen, enkä syyllistä itseäni siitä, etten jaksa olla jatkuvasti sosiaalinen.

    Miten itse näet nämä piirteet ja luokitteletko itsesi jompaan kumpaan? Olisi kiva kuulla ajatuksia aiheesta!

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Teema
    Mieli
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    You can do anything but not everything – voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea. Toimii ehkä englanniksi vähän paremmin kuin suomeksi, mutta ymmärrätte pointin. Haluan siis tänään kirjoittaa priorisoinnista ja siitä miksi on tärkeää tunnistaa, mikä on oikeasti merkityksellistä.

    Otan esimerkin omasta elämästäni. Kuvittelin pitkään, että voin tulla tosi hyväksi kaikessa, kun vaan tarpeeksi yritän. Noin neljä vuotta sitten elin käytännössä ammattiurheilijan elämää tarkkojen ruokavalioiden ja hullujen treenimäärien kanssa samalla, kun viimeistelin opintojani yliopistossa, tein täysipäiväistä työharjoittelua uudella alalla, pidin lifestyle-blogia sekä yritin ylläpitää aktiivista sosiaalista elämää osallistumalla milloin mihinkin kekkereihin, välillä aamuun asti. Tämä oli siis aikaa, jolloin en juuri nukkunut.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Näin jälkikäteen mietittynä tuolloin en juuri miettinyt MIKSI näitä asioita tein. Olen aina ollut kunnianhimoinen ja nauttinut tavoitteista ja haasteista. Mutten ole koskaan kysynyt itseältäni, miksi mun pitäisi näyttää ammattiurheilijalta tai tyylikkäältä muotibloggaajalta? Mitä se toisi lisää elämääni? Tekisikö se mut oikeasti onnellisemmaksi? Entä miksi yliopistokursseista piti kaikista saada parhaat arvosanat? Takaisiko se mulle oikeasti paremman elämän? Ja miksi edes haalin isoa sosiaalista verkostoa ympärilleni, vaikka oikeasti viihdyn paremmin paljon pienemmissä porukoissa? Teinkö näitä asioita oikeasti itselleni vai todistaakseni jollekin muulle jotain?

    Muistan, kuinka tunnollisesti vedin kesän harjoittelupaikassa, vaikka ala ei tuntunut yhtään omalta ja työtehtävät puuduttavilta. Loppukeskustelussa esimiehen kanssa hän kehui toista kesätyöntekijää, koska tämä oli iloisesti moikannut kaikkia aamuisin. Tämä oli itselleni ahaa-elämyksen paikka – ei se CV ratkaise aina kaikkea. Aina on olemassa ihmisiä, joita et voi miellyttää, vaikka olisit kuinka hyvä.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tuo elämäntilanne oli itselleni (yllättäen) aika kestämätön ja lopulta ajoin kroppani niin piippuun, ettei urheilu ole koskaan sen jälkeen enää tuntunut samalta. Arvaa vaan harmittaako? Toisaalta näen tässä opetuksessa paljon hyvää – sen jälkeen olen joutunut tosissani pohtimaan mikä mulle on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Mihin haluan käyttää voimavarani ja missä taas on varaa hellittää.

    Kuten esittelytekstissä totesin, en halua tällä blogilla viestiä, että pitäisi tyytyä vähempään. Että pitäisi luopua omista tavoitteista ja unelmista, ottaa vaan rennosti ja katsoa mihin elämä vie. Ei missään nimessä. Tottakai pitää olla unelmia, tavoitteita ja suuntaa elämällä. Oikeastaan niiden puute on melkein huolestuttavampaa kuin niiden runsaus. Mutta kuten kaikessa, pitää muistaa kohtuus. Meillä on kaikilla sama määrä tunteja vuorokaudessa ja meillä on kaikilla tietty määrä voimavaroja. Kukaan ei ole yli-ihminen, joka voisi kehittyä kaikessa yhtä aikaa ja jatkuvasti.

    Elämme tosi kiitollisessa ajassa ja hyvinvointiyhteiskunnassa, missä moni asia on saavutettavissa, jos vain tarpeeksi sitä tarpeeksi haluaa. Toisaalta tuntuu, että esimerkiksi sosiaalinen media on saanut tietyt asiat tai saavutukset näyttämään helpommalta kuin ne todellisuudessa ovat. Näemme upean bikinikropan, mutta emme sitä ympärivuorokautista sitoutumista, minkä sen ylläpitäminen vaatii. Näemme menestyneen yrittäjän, mutta emme niitä kolmea konkurssia, jotka yrittäjä on käynyt läpi ennen menestystään. Näemme onnellisen perhepotretin, mutta emme edellisillan riitaa ja pettymystä. Sokaistumme sille, kuinka paljon näiden asioiden saavuttaminen oikeasti vaatii aikaa, voimaa ja uhrauksia ja kuvittelemme, että meillä pitäisi olla nämä kaikki – mieluiten nyt ja heti.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Tästä päästään vihdoin siihen priorisointiin. Koska olet viimeksi miettinyt mikä on sulle oikeasti arvokasta ja merkityksellistä? Mikä todella tekee elämästäni parempaa tai onnellisempaa? Mistä unelmoit nyt, entä lapsena? Entä onko ajankäyttösi linjassa näiden arvojen kanssa?

    Mainitsin jo aikaisemmin Hintsasta kertovasta kirjasta, jonka sain nyt luettua loppuun. Mieleen jäi moni kirjan esimerkeistä yritysjohtajista ammattiurheilijoihin. Kun heiltä kysyttiin, mikä on elämässä tärkeää, tuli usein perhe ensimmäisenä. Kun taas tarkasteltiin heidän ajankäyttöään, oli perhe usein viimeisenä. Moni löysi hyvinvoinnin vasta, kun ymmärsi, että näiden asioiden pitää olla linjassa.

    voit tehdä mitä vaan, muttet kaikkea

    Olen edelleen kunnianhimoinen ja haluan menestyä niillä osa-alueilla, jotka ovat itselleni merkityksellisiä. Ymmärrän kuitenkin, etten voi olla kaikessa hyvä yhtä aikaa. Jos haluan panostaa johonkin asiaan oikein kovasti, se on pois jostain muusta. Sen takia pyrin olemaan todella hyvä vain muutamassa asiassa kerrallaan ja panostaa niihin suurimman osan ajastani sekä voimavaroistani. Muilla alueilla pyrin hellittämään vähän ja olemaan riittävän hyvä. Esimerkiksi urheilusta on tämän opetuksen jälkeen tullut yksi näistä osa-alueista, joissa mun ei tarvitse aina loistaa. Ei ole helppoa päästää irti tavoitteistaan, sillä niin moni asia kiinnostaisi ja niin monessa olisi kiva olla hyvä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos ei halua ajaa itseään piippuun.

    Huh, tästä tulikin tällainen itselleni terapeuttinen vuodatus 😀 Älkää huoliko, on tänne vähän kevyempääkin sisältöä tulossa! Siihen asti olisi kuitenkin kiva kuulla teidän ajatuksia aiheesta – onko nämä asiat olleet aina itsestäänselviä vai ootteko joutuneet kokemaan samanlaisen “herätyksen” kuin allekirjoittanut?

    Blogia voit seurata:

    Instagram
    Facebook
    Bloglovin
    Ota yhteyttä

    Teema
    Mieli
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus