Hellitä vähän

Ihana kamala liikunta

Äh, alkuun on pakko todeta, etten ole viime aikoina pystynyt elämään yhtään niin chillisti kuin täällä blogissa yritän itselleni uskotella. Olen siis stressannut ihan liikaa, nukkunut liian vähän, keskittynyt vääriin asioihin, enkä ole edes pystynyt kirjoittamaan tänne, kun rima on ollut jotenkin liian korkealla. Mutta hei, that’s life. Tästä taas noustaan 😀

Yksi syy, miksi tunnit loppuvat tällä hetkellä vuorokaudesta, on liikunta. Liikunta on yksi niistä asioista, joihin mulla on tällä hetkellä tosi ristiriitaiset fiilikset. En ole koskaan ollut mikään huippulahjakas urheilija, mutta liikunta on ollut tosi suuri osa elämääni ja identiteettiäni jo pitkään. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, välillä koko homma on mennyt vähän överiksi, ja haen vieläkin vähän tasapainoa liikunnan suhteen. Kehittävän ja kuluttavan liikunnan raja tuntuu itselläni olevan kuin veteen piirretty viiva – välillä on tosi vaikea tunnistaa, kummalla puolella mennään.

ihana kamala liikunta

Mitä sitten ylipäänsä treenailen? Tähän väliin on pakko ottaa pieni katsaus treenihistoriaani. Koen, että ensimmäinen käännepiste itselleni oli kuntosali- ja voimatreenien löytäminen noin viisi vuotta sitten. Sitä ennen olin harrastanut lähinnä kestävyysurheilua ja ryhmäliikuntatunteja, mutta voimatreenit avasivat mulle täysin uuden maailman. Omaa kroppaani ei ole todellakaan luotu kestävyysurheiluun, mutta voimaa sen sijaan saan hankittua säännöllisellä (ja oikeanlaisella) treenaamisella suhteellisen kivuttomasti. Kun löysin voimatreenit, tunsin, että olin vihdoin löytänyt sen “oman juttuni”.

Alkuun treenasin yksin kuntosalilla ja saavutin nopeasti hyviä tuloksia. Ymmärsin, että voimatreenilla saan muokattua kehoani huomattavasti tehokkaammin kuin pelkällä kestävyysurheilulla. Jäin koukkuun ja hankin yhä kunnianhimoisempia treeniohjelmia. Treenaaminen oli hyvin ulkonäkökeskeistä, mutta motivoiduin myös koko ajan kasvavista painoista sekä voima- ja energiatasoista.

Seuraava käännepiste oli, kun löysin toiminnallisen treenaamisen. Ensimmäinen kosketukseni toiminnalliseen treenaamiseen tai cross trainingiin oli vielä Tampereella asuessani Polte. Tajusin, että voimatreeniä voi tehdä kovemmilla sykkeillä ja siten kasvattaa myös kestävyyttä itselleni mieluisalla tavalla, ei ainoastaan pitkillä ja tylsillä juoksulenkeillä. Vähän myöhemmin Helsinkiin muuttaessani löysin Training for Warriors -salin, mihin jäin täysin koukkuun, sillä kyseessä oli sopiva kombo tehokasta voima- ja kestävyystreeniä. Tässä vaiheessa fokus siirtyi ulkonäkökeskeisestä treenaamisesta enemmän suorituskeskeiseen treenaamiseen.

Tuli kuitenkin piste, jolloin en enää kehittynyt, vaikka treenasin kovaa. Nostin maasta 100 kg, sprinttasin kevyesti, vedin viisi leukaa, 100 vatsalihasliikettä tai 20 punnerrusta tuosta vaan. Nyt ajateltuna olin pirun kovassa kunnossa, mutta tuolloin toki halusin vaan lisää ja turhauduin. Lisäksi tuli työpaikan vaihto ja TFW jäi, koska se ei ollut enää työmatkan varrella. Palasin taas omatoimisten kuntosalitreenien pariin, koska ryhmässä treenaaminen ahdisti kehitysvauhdin hidastuttua.

ihana kamala liikunta

Tuli seuraava käännepiste, jooga. Löysin joogan kunnolla käydessäni Esportilla ja sen jälkeen olen joogaillut monella eri salilla. Olin aikaisemminkin käynyt silloin tällöin joogassa, mutten ikinä kunnolla päässyt siihen kunnolla sisään. En vieläkään koe itseäni kunnon joogiksi, sillä en ole käynyt yhtäkään joogakurssia tai opiskellut joogan filosofiaa sen kummemmin. Taitavien ohjaajien avulla olen kuitenkin löytänyt joogan merkityksen itselleni, mikä on toimia tasapainona kaikelle muulle suorittamiselle. Jooga on opettanut mulle armollisuutta, rauhoittumista, hiljentymistä ja itseni hyväksymistä juuri siinä tilanteessa, missä nyt olen.

Ajattelin vinkata vielä erikseen hyvistä joogasaleista ja -opeista, sillä joogassa jos missä ohjaajalla on väliä! Tosin jokainen hakee joogasta vähän eri asioita, joten mun suosikkiohjaaja ei välttämättä toimi sulle. Joogan myötä suhtautumiseni liikuntaan muuttui armollisemmaksi ja aloin kuunnella kehoani paremmin. Joogassa tykkään eniten rauhallisemmista muodoista, kuten yin- ja hatha-joogasta, sillä voima- ja kestävyyspuolta tulee treenattua muiden lajien kautta.

Mistä päästäänkin viimeiseen käännepisteeseen, eli taitoon. Jonkin aikaa taas kuntosalilla treenattuani totesin, että pelkkä suoritus- ja ulkonäkökeskeinen liikunta ei saa mua enää motivoitumaan. Toki on hienoa nähdä tulosten parantuvan, mutta en jaksa enää käydä kuntosalilla kyykkäämässä monta kertaa viikossa vain, jotta saan parannettua ennätystäni muutamalla kilolla tai kehitettyä pakaraani pyöreämmäksi. Toki treenaan edelleen myös ulkonäöllisten tavoitteiden (kukapa meistä ei) vuoksi, mutta kaipasin jotain muutakin. Jotain, mistä saisin iloa ja onnistumisen fiiliksiä.

Asiaa pohdittuani totesin, että haluan oppia uusia taitoja ja uusia lajeja. Muistatko mikä sai sut pienenä liikkumaan? Luultavasti se ei ollut kalorinkulutus tai sekunnin parannus juoksuennätykseen. Todennäköisemmin se oli liikkumisen ja oppimisen ilo ja ehkä kivat kaverit. Näitä asioita yritän nyt vaalia liikkuessani. Liikunnasta on tullut itselleni vuosien varrella niin suorituskeskeistä, että nämä asiat helposti unohtuvat. Tuijotetaan vain tuloskehitystä tai vyötärön senttejä ja unohdetaan kaikki se ilo ja hyvä olo, mitä liikunnasta itsestään voi saada – ei ainoastaan parempien tulosten myötä, vaan ylipäänsä.

ihana kamala liikunta

Tästä inspiroituneena aloitin viime syksynä crossfitin. Ajattelin, että siinä yhdistyvät kaikki rakastamani osa-alueet: voima, toiminnallinen treenaaminen, liikkuvuus, uudet taidot. Aika pian kuitenkin ymmärsin, että kyseessä on taas ihan liian suorituskeskeinen laji itselleni: tunneilla ei juuri opeteltu kaipaamiani uusia taitoja, vaan hikoiltiin sekuntien, kilojen ja suoritusmäärien perässä. Toki tämä riippuu paljon omasta asenteesta, mutta itseäni jatkuva mittaaminen ja suorittaminen rupeaa helposti ahdistamaan ja saa vaan vertailemaan omaa kehitystä muihin. Kun pari kertaa löysin itseni treenien jälkeen itkemässä omaa surkeuttani, totesin, ettei tää oo ihan mun laji – ainakaan juuri nyt.

Tämä kevät onkin ollut nyt sitä oman suunnan hakemista. Mistään ei tunnu löytyvän paikkaa, joka vastaisi mun aika tiukoiksi käyneisiin toiveisiin 😀 Olen yhdistellyt itsenäisesti vähän eri juttuja, minkä takia kalenteri on ollut ammuttuna vähän turhankin täyteen. Taitopuolta olen kehittänyt akrobatiakurssilla, jonne ilmoittauduin kevääksi siskoni kanssa. Janican vinkistä löysin aika täydellisen treenipaikan Movement Centeriltä, mutta sijainti on itselleni huono, sillä tunnin treeniin saa varata kolme tuntia illasta. Joogassa olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti rauhoittamassa mieltäni. Kaiken lisäksi TFW avasi salin lähelle kotiani ja toimistoani, joten sijainti on vähän liiankin houkutteleva. Kävin testaamassa salia viime viikolla ja fiilis oli kuin olisin kotiin palannut parin vuoden jälkeen. TFW:n ryhmähengessä on edelleen jotain tosi maagista, mutta pelkään lankeavani taas samaan suoritusansaan, jos palaan sinne.

Jotkut painiskelevat sen kanssa, että liikuttua tulee liian vähän, mutta mulla tilanne on vähän nurinkurinen. Painiskelen sen kanssa, kuinka paljon voin liikkua ilman, että rasitan itseäni liikaa. Pari kertaa pohjalla käyneenä tiedän kyllä suurinpiirtein rajani, mutta niin moni asia kiinnostaisi ja lisäksi arkiliikuntaakin tulee koiran omistajana ihan mukavasti. Kalenteri pakottaa priorisoimaan, mutten aina onnistu siinä kovin hyvin. Naurattaa, kuinka kirjoitin juuri siitä, ettei kaikessa voi olla hyvä ja että arjessa pitää priorisoida, mutta silti sorrun näihin ansoihin aina vaan uudestaan – kuvittelen, että kyllä mun aika riittää kaikkeen ja löydän itseni keskeltä todella kuluttavaa, minuuttiaikataulutettua arkea.

Kuten huomaatte, liikunta on todella lähellä sydäntäni ja juttua riittäisi vaikka kuinka pitkään. Ehkä jätän tämän nyt kuitenkin tähän todeten, että tasapaino liikunnan suhteen on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka koen tehneeni jo monta tärkeää oivallusta vuosien varrella, haen vieläkin vähän sitä omaa juttuani. Ennen kaikkea haluan sanoa, ettei liikunta todellakaan ole aina ilotulitusta ja endorfiinihumalaa, vaan välillä se on myös karvasta pettymystä, kadonnutta motivaatiota sekä nieltyjä kyyneliä. Ja se on ihan ok.

Teema
Hyvinvointi
Keskustelu
Jaa tämä postaus

Saattaisit pitää myös näistä

Jätä vastaus

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.