Hellitä vähän

    Valokuvauskurssilla inspiroitumassa

    valokuvauskurssilla

    Hellou! En viitsi edes aloittaa kiireestä valittamista, sillä tuntuu, etten mistään muuta ole puhunutkaan viime aikoina. Viimeiset pari viikkoa ovat olleet aika intensiivisiä töiden puolesta ja lisäksi vapaa-ajalle on osunut aikamoisia vastoinkäymisiä. Tiedän, että tällaisina viikkoina pitäisi karsia kaikki ylimääräinen, mutta oon siinä vieläkin toivottoman huono.

    Kaiken kiireen keskellä viikonlopuksi varattu valokuvauskurssi herätti ristiriitaisia fiiliksiä. Oon halunnut oppia kameratekniikan kunnolla jo vuosia, mutta kärsivällisyyteni ei ole riittänyt omatoimiseen opiskeluun, minkä vuoksi olen jäänyt jumiin omiin rutiineihini. Olin superinnoissani löytäessäni tämän Helsingin Aikuisopiston kameratekniikkakurssin viime vuoden lopulla. Se vaan tuli nyt vähän huonoon saumaan, sillä tähän väliin olisin tarvinnut yhden viikonlopun ihan ilman ohjelmaa.

    Kurssin sisältö osoittautui juuri sellaiseksi, mitä toivoinkin. Fokus on kamera tekniikassa, ei visuaalisessa sommittelussa tai sisällössä. Aukot, valotusajat ja ISO-luvut ovat toki vanhoja tuttuja, mutta osaan käyttää niitä lähinnä staattisissa kuvissa, joita blogiini kuvaan. Harvemmin tulee kuvattua liikkuvia kohteita ja hämäräkuvauksen oon skipannut kokonaan, koska olen ajatellut, etten osaa tai jaksa opetella.

    Oon siis toistaiseksi oppinut paljon uutta ja inspiroitunut uusista ideoista ja tilanteista, joita kurssilla käsitellään! Enpä ole aikaisemmin kuvannut tippuvia vesipisaroita tai ohi ajavia autoja, saati miettinyt millaisilla asetuksilla se ylipäänsä onnistuu. Sain vielä Eveliinan kuvauskamuksi, niin voimme yhdessä ihmetellä uusia juttuja ja auttaa toisiamme. Olo on innostunut, kuten aina, kun pääsen tekemään jotain luovaa. Puhuttiin jo, että seuraava kurssi voisi olla maalaamista 😀

    Tähän väliin hauska fakta: oikestaan en edes omista kameraa tällä hetkellä! Kuvasin blogieni alkuajat Olympuksen suositulla PEN-mikrojärkkärillä, kunnes jossain vaiheessa siirryin käyttämään Nikon (siis poikaystäväni, ei kameramerkin 😀 ) Canon EOS 600D -järkkäriä. Käytän sitä edelleen yhdessä kahden erikseen saamani ja hankkimani objektiivin kanssa. Olympuksen olen myynyt eteenpäin, kun sen käyttö jäi.

    Olen haaveillut jo vuosia omasta “kunnon” kamerasta, mutta toistaiseksi en ole raaskinut laittaa kameraan niin paljoa rahaa. Haluan nimittäin täyskennoisen järjestelmäkameran kaikilla herkuilla enkä mitään kompromissia. Tämän kurssin oli tarkoitus toimia tunnusteluna sille, jaksanko oikeasti nähdä vaivaa kuvaustaitojeni kehittämiseen. Ei ole nimittäin mitään järkeä hankkia tonnien kamerakalustoa ja kuvata automaattiasetuksilla.

    No, iskikö kamerakuume? Kieltämättä kyllä… Jään silti vielä miettimään, mikä kamera olisi tarpeisiini oikeasti paras. Nykyisellä kamerakalustolla saa uusien vinkkien avulla kikkailtua yllättävän paljon ja kuvat ovat tarpeeksi laadukkaita tänne blogiin (jota suurin osa kuitenkin lukee puhelimella). Sain kuitenkin vahvistusta sille, että jonkin luovan harrastuksen tarvitsen ihan vain oman itseilmaisun ja inspiroitumisen vuoksi. Aika näyttää onko se nimenomaan valokuvaus vai jokin muu – kaikkeen kiinnostavaan kun ei valitettavasti vain riitä aikaa.

    Huikkaa ihmeessä, jos harrastat valokuvausta ja sulla olisi hyviä kameravinkkejä! Tai jos kurssista heräsi muita ajatuksia 🙂

    Kiitos Eveliinalle kuvista, joissa itse näyn.

    Teema
    Ajatuksia
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Voiko hyvinvointia mitata?

    voiko hyvinvointia mitata

    Hyvinvoinnin mittaamiseen on tarjolla nykyään vaikka millaisia härpäkkeitä – on kelloa, ranneketta, sormusta, korua ja ties mitä. Itselläni on ollut aina pieni heikko kohta hyvinvointiteknologioita kohtaan. Koulutukseni ja työni puolesta teknologiat ovat lähellä sydäntä, ja hyvinvoinnista olen ollut kiinnostunut jo useiden vuosien ajan. Lisäksi näissä puettavissa teknologioissa kiehtoo niiden muotoilu ja ulkonäkö. Jos pidän jotain laitetta 24/7, haluan, että sen myös sopivan tyyliini ja erilaisiin tilaisuuksiin – ei ainoastaan lenkkipolulle.

    Olen kokeillut aika montaa eri laitetta sykemittareista hyvinvointikoruihin. Sykemittaria olen käyttänyt jo useiden vuosien ajan ja omat mittarini ovat olleet Polarilta. Olen luonteeltani aika analyyttinen, joten analysoin mielelläni myös treenini ja yritän luoda niistä tasapainoisen kokonaisuuden, johon kuuluu sekä kovempaa, sykettä nostavaa treeniä, että rauhallisempaa peruskestävyystreeniä. Sykemittari helpottaa treenien analysointia ja suunnittelua, mutta ymmärrän hyvin, ettei se kaikkia kiinnosta, vaan osa haluaa liikkua spontaanisti ja oman fiiliksen mukaan. Sekin on täysin ok!

    Hyvinvointi on kuitenkin paljon muutakin kuin liikuntaa, minkä myös näiden laitteiden valmistajat ovat ymmärtäneet. Moni sykemittarivalmistaja ja uusi toimija onkin tuonut markkinoille tuotteita kokonaisvaltaisempaan mittaamiseen. Näiden laitteiden avulla voi seurata esimerkiksi omaa aktiivisuuttaan, yöunta tai palautumista. Toki näidenkin laitteiden mittaamiskyky on rajallinen ja moni hyvinvoinnin osatekijä, kuten ihmissuhteiden laatu, on aika hankalasti mitattavissa.

    Itse hankin sykemittarin lisäksi Withingsin Steel HR -älykellon pari vuotta sitten. Halusin seurata aktiivisuuttani ja untani, mihin kyllä silloinen sykemittarini Polar M400 taipui, mutta aika kehnosti. Kolmas syy hankinnalleni oli ihan pelkästään ulkonäkö – Polarin kello oli aikamoinen möhkäle ja selvästi sporttikello. Steel HR:ssä ihastuin nimenomaan “normaalia” kelloa muistuttavaan ulkonäköön. Ekstrana kelloon sai vielä notifikaatioita puhelimesta, mikä teki siitä mielestäni nimenomaan älykellon.

    Suhteeni kellon kanssa on sisältänyt ylä- ja alamäkeä. Huomasin, että osa luvatuista toiminnallisuuksista ei aluksi toiminut, mutta ajattelin, että ehkä ne päivittyvät jossain vaiheessa. Sykemittaus ranteesta toimi tasasykkeisessä treenissä, muttei pysynyt mukana sykevaihteluissa, minkä vuoksi käytin edelleen treeneissä Polaria. Pian kelloon rupesi myös kertymään kosteutta näytön sisälle ja pikaisen googlettelun perusteella sama ongelma oli hyvin yleinen. Kun jossain vaiheessa kellon näyttöön ilmaantui särö ilman, että olin kolauttanut sitä mihinkään, menetin hermoni lopullisesti.

    Samoihin aikoihin Nokia osti Withingsin ja otin yhteyttä Nokia Healthin asiakaspalveluun. Yllätyksekseni he lupasivat lähettää kokonaan uuden kellon täysin veloituksetta. Tässä vaiheessa sain uuden, päivitetymmän mallin kellosta Nokia-logolla. Kello ja sovellus tuntuivat toimivan pikkuisen paremmin, joten jatkoin niiden käyttöä, mutta suosin treeneissä edelleen perinteistä sykemittaria.

    Viime syksynä uskollisesti palvellut Polarini sanoi itsensä irti. Sykevyö oli mennyt todella huonoon kuntoon ja kellostakin oli koko ajan akku loppu. Nokia oli myynyt Health-liiketoiminnan takaisin Withingsille ja sekä kelloon että sovellukseen oli tullut vihdoin kaipaamani päivitykset. Nyt se tuntui toimivan treeneissä edes tyydyttävästi ja esimerkiksi unen mittaus oli päivittynyt ihan uudelle tasolle. Siirryin siis käyttämään ainoastaan Withingsiä – arjessa nahkarannekkella ja treeneissä silikonirannekkeella.

    Withingsin jälkeen haluaisin kertoa tarinan Ourasta, eli näissä kuvissa näkyvästä älysormuksesta. Hyvinvointiteknologiafanina olen seurannut Oura-sormuksien kehitystä jo pitkään. Edellinen malli oli kuitenkin iso, etten edes harkinnut sen ostamista. Kun Oura vuosi sitten Slushissa esitteli tämän uuden mallinsa, olin heti vakuuttunut. Harkitsin muutaman kuukauden, kunnes sain käsiini tuntuvan alennuskoodin ja pistin sormuksen tilaukseen “itselleni synttärilahjaksi” tammikuussa 2018. Tuolloin kerrottiin sormusten toimitusten alkavan huhtikuussa 2018.

    Tästä lähti aikamoinen alamäki Ourankin kanssa. Sähköpostiini rupesi tippumaan päivityksiä, joissa kerrottiin toimituksen siirtyvän aina noin kuukaudella eteenpäin. 31.5. sain sähköpostin, jossa kerrottiin ensimmäisten sormusten toimituksesta. Kesäkuussa sain tilaamani setin muovisia sormuksia, joissa voi testata oman kokonsa. Arvoin pitkään kahden koon välillä päätyen lopulta suositusten mukaan isompaan.

    Kesän ja syksyn ajan sain lisää päivityksiä, mutta omaa sormustani ei näkynyt eikä kuulunut. Hermoni alkoivat mennä totaalisesti syksyllä, kun kolleegani saivat omat sormuksensa muutamien viikkojen toimitusajalla tilauksesta. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, että oma väri- ja kokoyhdistelmäni taisi olla joko tosi suosittu tai pahimpien toimitusongelmien joukossa. Ihan loppuvuodesta Oura julkaisi taulukon eri väri- ja kokoyhdistelmien toimitusarvioista ja omani oli siellä viimeisten joukossa. Tietysti!

    Vihdoin ja viimein sain sormukseni juuri ennen joululomaani 11 kuukauden odotuksen jälkeen. Jos en olisi ihan tosissani uskonut tähän tuotteeseen, olisin perunut tilaukseni jo aikoja sitten. Kerran odotukseni aikana laitoin viestiä Ouran asiakaspalveluun ja vastauksena sain viittauksen yleisiin toimitusaika-arvioihin. En siis ole asiakaskokemukseeni kovinkaan tyytyväinen ja mielestäni tätä voisi hyvin paikata esim. pienellä hyvityksellä nillle, jotka ovat kaikkein pisimpään odottaneet. Kävin nimittäin katsomassa Ouran sivuilta, että osa ennakkotilaajista odottaa vieläkin sormustaan!

    Itse sormus oli onneksi sopivan kokoinen, ja vaikka en vastaavan kokoista sormusta muuten pitäisi, on se mielestäni ihan kivannäköinen. Moni on sanonut, ettei olisi kiinnittänyt sormukseen huomiota, jos en olisi kertonut sen olevan älysormus. Kaikkein siroimmalta se näyttää mielestäni keskisormessani, vaikka se menee kyllä etusormeenkin tarvittaessa. Muihin sormiini sormus on liian iso, sillä otin sen isomman koon. Keskisormessa sormus tuntui eka vähän hassulta, sillä sen tuntee myös etusormella ja nimettömällä, mutta siihenkin tottui nopeasti.

    Sormuksen mittaamasta datasta olen ainakin tällä hetkellä aika vakuuttunut. En mene tieteellisiin yksityiskohtiin, mutta appista saa todella paljon informaatiota omasta unesta ja palautumisesta. Sormusta ei ole missään nimessä tarkoitettu urheilumittariksi tai treenien seurantaan, vaan sen vahvuus on ihan muualla. Itselleni uni ja palautuminen ovat olleet tärkeitä teemoja lähivuosina, joten itselleni tämä on tällä hetkellä melkein se tärkein “hyvinvoinnin mittari”.

    Olen verrannut dataa Withingsin dataan ja unitiedot täsmäävät yllättävän hyvin. Aktiivisuuden mittaamisessa Withings on mielestäni lähempänä totuutta kuin Oura, joka näyttää aktiivisuutta aika yläkanttiin. Tämä ei muuten haittaisi, mutta toki palautumissuositukset hieman kärsivät siitä, että Oura tulkitsee kevyet koiralenkitkin treeniksi ja aktiivisuuteni onkin tapissa päivittäin. Katsotaan, jos se siitä vielä tasoittuisi.

    Treenien mittaamiseen kumpikaan näistä ei ole kovin hyvä, joten sorruin itse asiassa tilaamaan vielä sykemittarin treeneihin näiden kahden lisäksi, jälleen “itselleni joulu- ja synttärilahjaksi”. Sen esittelyn jätän kuitenkin toiseen kertaan, ettei tästä tule ihan kauheaa informaatioähkyä 🙂 Kysykää, jos jäi jokin mietityttämään! Yhteenvetona voisin todeta, että koen saavani paljon motivaatiota ja vahvistusta omille fiiliksilleni näistä “hyvinvoinnin mittareista”, mutta ymmärrän hyvin, että jollekin vastaavat voivat aiheuttaa vain lisästressiä. Ja toki kaikkien mittareiden tarjoamaan dataan ja suosituksiin kannattaa suhtautua varauksella – en usko, että mikään mittari on vielä sillä tasolla, että sitä kannattaisi uskoa ennemmin kuin oman kehon tuntemuksia.

    Teema
    Hyvinvointi
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus

    Koti valmistuu pikkuhiljaa

    koti valmistuu pikkuhiljaa

    Elämää suuremmista teemoista vähän kevyempiin, eli sisustamiseen! Sisustusrintamalla oli aika hiljaista ennen joulua, sillä itselleni iski pieni väsy kaikkeen inspiroitumiseen, pinnailuun, pähkäilyyn, googletteluun, vertailuun ja ennen kaikkea päätösten tekemiseen. Tiedätte varmaan. Toisaalta olen tyytyväinen, että olen osannut ottaa vähän lungimmin ja pysähtynyt makustelemaan kotia tällaisenaan. Kyllä ne loputkin asiat sieltä vielä kirkastuvat, kun niille antaa vähän tilaa.

    Yksi asia sentään saatiin pois hankintalistalta ja se oli keittiön kaappi. Halusin ikkunoiden väliin ehdottomasti käytetyn kaapin, sillä meillä on jo niin paljon kaikkea uutta ja kiiltävää, että silmiin sattuu. Jotain rosoista, jotain lämpöistä, jotain millä on jo tarina. Mielellään myös jotain talon henkeen ja aikakauteen sopivaa. Selailin pitkään Toria ja etsin mieleistä. Huomasin pian, että viehätyin 50-luvun liinavaatekaapeista. Mutta niin on viehättynyt moni muukin ja hinnat hipoivat pilviä.

    50-luvun liinavaatekaappi

    Pähkäilin ja emmin (tykkään tästä sanasta, haha), kunnes lopulta äitini lupasi ostaa kaapin meille tuparilahjaksi, kunhan vaan löydän sopivan. En silti löytänyt tai ainakaan osannut päättää. Jotkut nauttivat etsimisestä ja löytöjen tekemisestä, mutta itse vihaan sitä. Aina kun tulee joku kiva kohdalle, se on myyty ennen kuin ehdin send-nappia painamaan. Argh!

    Lopulta päädyttiin selaamaan Toria yhdessä äitin kanssa ja tämä tuli vastaan. Olin sitä jo ujosti katsellut aikaisemminkin, mutta kuvat eivät oikein tehneet oikeutta kaapille (myyntivinkki nro 1: satsaa kuviin!) ja mietin, onko väri liian tumma tänne. Puoliksi äitin kannustuksesta sain päätöksen vihdoin tehtyä ja haettiin kaappi uuteen kotiin. Sain samalla kuulla, että se oli kulkenut pitkään myyjän suvussa, joten sain kaapille sen kaipaamani tarinankin 🙂

    50-luvun liinavaatekaappi

    Ja kuinka paljon tykkäänkin kaapista nyt! Se tuo sopivasti mielenkiintoa mustavalkoiseen keittiöön. Väriä oli tosi vaikea vangita näihin kuviin juuri oikeassa sävyssä, mutta se on pehmeän konjakkinen. Sopii muuten täydellisesti meidän ruokapöydän tuoleihin, jotka ovat samalta aikakaudelta. Konjakkinen väri kiehtoo muutenkin tällä hetkellä ja mietin jo miten saisin tuotua sitä muuallekin asuntoon sopivissa määrin.

    Kaapin sisään sai sopivasti lisää säilytystilaa ja päälle päätyi nyt toistaiseksi meidän keittokirjat sekä kahvimylly – pian siinä voi taas olla jotain muuta. Ikävä kyllä ei päästy vielä kaikista “roinista” eroon, vaan jouduttiin jättämään pari valkoista säiliötä Milon ruokajemmaksi sekä paperinkeräyspisteeksi. Toisaalta ne menee tossa kaapin vieressäkin, vaikkei nyt kovin esteettinen ratkaisu olekaan.

    Asuntoa kuvatessa on aina se ongelma, ettei sitä saa millään näyttämään kuvissa siltä kuin se näyttää omin silmin. Meillä on niin viileät pinnat, että kaikki näyttää helposti tosi värittömältä, kylmältä ja jopa kalskealta. Tykkään kuvata valoisaan aikaan, koska se on kaikkein helpointa kuvien onnistumisen ja muokkaamisen kannalta. Tämä tietysti blokkaa kaikki valot, joilla muuten luomme paljon tunnelmaa kotiin. Lisäksi editoin kuvista helposti valoisia ja kylmään taittavia, koska silmäni on tottunut siihen ja muu näyttää helposti vähän tunkkaiselta.

    Havahduin tähän “harhaan”, kun Eveliina meillä käydessään totesi, että teidän koti on livenä paljon lämpöisempi kuin kuvissa! Ja niin se munkin mielestä on. En missään nimessä halua asua kliinisessä kodissa, vaikka minimalistista tyyliä suosinkin. Värejä olen vieläkin huono käyttämään, mutta tuon lämpöä kotiin omalla tavallani – pehmeillä (luonnon)materiaaleilla, huonekasveilla, matkoilta kerätyillä koriste-esineillä sekä ennen kaikkea niillä valoilla, jotka jälleen näistä kuvista uupuvat. Ehkä jatkossa yritän kuvata teille myös vähän erilaisia kuvia kuin näitä vitivalkoisia.

    Tiettyjä juttuja täältä puuttuu vielä, mutta koti alkaa olla “virallisesti” valmis, sillä olemme jo pitämässä ensimmäisiä tupareita tammikuussa! Jospa se motivoisi vielä hoitamaan muutaman roikkuneen asian kuntoon 😉 Ja hei saa esittää myös toiveita sisustusjuttuihin liittyen – omalla listalla olisi ainakin olkkarin esittely, mutta kovasti elättelen vielä toiveita, että saataisiin sinne muutama taulu seinälle ennen sitä 😀

    Teema
    Koti
    Keskustelu
    Jaa tämä postaus